11.4.1997

Marcard, Stein & Co:n konkurssihakemus Lahden käräjäoikeudessa

Marcard, Stein & Co (pankki) vaati Lahden käräjäoikeudelle 15.8.1995 jättämässään hakemuksessa A:n asettamista konkurssiin konkurssisäännön 5 §:n, 6 §:n 1 momentin c kohdan tai 6 §:n 1 momentin f kohdan nojalla. Pankki kertoi, että sillä oli A:lta kolmeen tilisopimukseen perustuva, pääomaltaan yhteensä 134 600,50 Saksan markan suuruinen saatava, jonka Hampurin maaoikeus oli 1.4.1992 antamallaan lainvoiman saaneella yksipuolisella tuomiolla tuominnut maksettavaksi. Pankki katsoi A:n piileskelleen konkurssisäännön 5 §:ssä tarkoitetulla tavalla, koska hän oli Saksassa oleskellessaan väittänyt poistuneensa maasta jättämättä uutta osoitetta eikä A:n oleskelupaikastaan aiemmin antama ilmoitus ollut pitänyt paikkaansa. Pankki kertoi lisäksi, että A:n luona oli 16.7.1992 toimitettu ulosmittaus, jossa varoja sen saatavan maksamiseen oli löytynyt vain 18 212 Saksan markan arvosta. Pankki katsoi myös, että A oli konkurssisäännön 6 §:n 1 momentin f kohdassa tarkoitetulla tavalla maksukyvytön muutenkin kuin tilapäisesti.

A:n vastaus

A vaati ensisijaisesti, että konkurssihakemus jätetään tutkimatta sillä perusteella, ettei häntä ollut laillisesti haastettu, koska hän ei ollut piileskellyt vaan hänellä oli Alankomaissa asuinpaikka, josta häntä ei kuitenkaan ollut yritetty tavoittaa ennen haasteen julkaisemista virallisessa lehdessä. Toissijaisesti A vaati, että konkurssihakemus hylätään. A lausui, että hakijan saatava ei ollut selvä ja riidaton. Konkurssisäännön 5 §:n konkurssinedellytys ei täyttynyt myöskään sen vuoksi, että hän ei ollut säännöksessä edellytetyllä tavalla piileskellyt ja että hänellä oli Suomessa omaisuutta, joka vastasi hakijan väitettyä saatavaa.

Lahden käräjäoikeuden päätös 13.12.1995

Käräjäoikeus hylkäsi A:n vaatimuksen hakemuksen tutkimatta jättämisestä katsoen, ettei tämän väittämällä puutteellisuudella tiedoksiannon toimittamisessa ollut merkitystä, kun velallisen kutsumisen kuultavaksi ei tarvitse tapahtua haastetiedoksiannon muodoin ja kun velallinen oli ilmoittautunut asiamiehen edustamana velallisen kuulusteluun konkurssihakemuksen johdosta ja varautunut vastaamaan hakemukseen.

Pääasian osalta käräjäoikeus totesi, kuultuaan myös väliintulijoiksi ilmoittautuneita A:n veljiä, ettei velallinen ollut velallisen kuulustelussa tunnustanut hakijan vetoaman tuomion perusteena olevaa saamista selväksi ja riidattomaksi. Käräjäoikeus katsoi, ettei sillä seikalla, että tuomion perusteella velalliselta oli saatu Saksassa perityksi pieni osa saatavasta, ollut merkitystä arvioitaessa tuomiota Suomessa yleistäytäntöönpanon perusteena. Käräjäoikeus katsoi lisäksi, että konkurssiperustetta arvioitaessa on tulkintatilanteessa lain tulkinta tehtävä velallisen hyväksi säännöksiä ahtaasti tulkiten. Käräjäoikeus katsoi näillä perusteilla, ettei hakijan saaminen ollut konkurssisäännön 5 §:n eikä 6 §:n tarkoittamin tavoin selvä ja riidaton.

Käräjäoikeus katsoi, etteivät konkurssisäännön 5 §:n soveltamisen edellytykset muutoinkaan täyttyneet, koska velallisen ei voitu katsoa piileskelevän tämän saavuttua asiamiehen edustamana velallisen kuulusteluun ja koska hakija ei ollut näyttänyt, ettei velallisen Suomessa oleva omaisuus vastaisi hakijan saatavaa. Käräjäoikeus katsoi lisäksi, ettei hakija ollut vedonnut kohtuullisessa ajassa Saksassa vuonna 1992 tapahtuneeseen ulosmittausyritykseen eikä ollut esittänyt vaatimuksensa tueksi muuta näyttöä ja ettei esitetyllä selvityksellä ollut näytetty velallista Suomessa todetun varattomaksi. Konkurssisäännön 6 §:n 1 momentin f kohdan osalta käräjäoikeus katsoi, ettei hakija ollut näyttänyt velallista todetun Suomessa toimitetussa ulosmittauksessa varattomaksi ja ettei hakija ollut esittänyt muutakaan selvitystä vaatimuksensa tueksi, kun taas esitetyllä asiakirjaselvityksellä oli näytetty velallisella olevan omaisuutta, jonka oli katsottava vastaavan hakijan saamista määrältään.

Käräjäoikeus hylkäsi konkurssihakemuksen ja velvoitti pankin suorittamaan A:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista 10 004 markkaa viivästyskorkoineen.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 3.4.1996

Marcard, Stein & Co valitti hovioikeuteen ja vaati korvausta oikeudenkäyntikuluistaan asiassa 50 000 markkaa korkoineen.

Hovioikeus, joka hylkäsi A:n veljien väliintulovaatimuksen, ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä. Pankin oikeudenkäyntikuluvaatimuksen, siltä osin kuin se koski käräjäoikeudessa aiheutuneita oikeudenkäyntikuluja, hovioikeus jätti vasta hovioikeudessa tehtynä tutkimatta. Hovioikeus velvoitti lisäksi pankin suorittamaan A:lle korvaukseksi vastauskuluista 6 100 markkaa viivästyskorkoineen.

Perustelut

Konkurssihakemuksen tutkimisen edellytykset

Väestötietorekisterin merkintöjen mukaan A on muuttanut Helsingistä Alankomaihin vuonna 1967. Hän on sittemmin asunut Hampurissa Saksassa. Vuonna 1995 A on rekisteröity asuvaksi Bussumissa Alankomaissa. A:lla on kiinteää omaisuutta Lahden käräjäoikeuden tuomiopiirissä Nastolassa.

A:ta on etsitty konkurssihakemuksen tiedoksiantoa varten 4.9.1995 Nastolassa hänen osaksi omistamastaan Seestan kartanosta häntä sieltä tapaamatta. Haastemies on antamaansa esteilmoitukseen tehnyt seuraavan merkinnän: "Osoite ja olinpaikka täällä tuntematon. Pakoilee." Ilmoitus konkurssihakemuksesta ja kutsusta A:lle saapua velallisen kuulusteluun on pankin esittämän pyynnön mukaisesti konkurssisäännön 5 §:n nojalla julkaistu virallisessa lehdessä 11.10. ja 16.10.1995. A:n Alankomaissa olevaan osoitteeseen on lisäksi 6.10.1995 lähetetty konkurssihakemus ja vastaava kutsu postitse saantitodistusta vastaan. Asiakirjat on 11.10.1995 lähetetty Bussumista takaisin käräjäoikeudelle tiedoksisaajan kieltäydyttyä vastaanottamasta lähetystä.

Konkurssisäännön 1 d §:n 1 momentin ja hakemusasioiden käsittelystä annetun lain 11 §:n 1 momentin säännöksistä seuraa, että konkurssihakemus sekä kehotus antaa lausuma tai kutsu saapua istuntoon kuultavaksi sen johdosta on annettava velalliselle tiedoksi oikeudenkäymiskaaren 11 luvun säännösten mukaisesti, ellei konkurssisäännössä ole toisin säädetty. Tiedoksiannon toimittamisesta ulkomailla asuvalle henkilölle, jonka osoite on tiedossa, on säädetty oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 8 §:ssä. Konkurssisäännössä on tiedoksiantomenettelystä säädetty oikeudenkäymiskaaren 11 luvun säännöksistä poikkeavasti vain lain 5 §:ssä, joka koskee tiedoksiantoa piileskelevälle velalliselle, jonka olinpaikka ei ole tiedossa.

Käräjäoikeuden tiedossa on tiedoksiantomenettelyyn ryhdyttäessä ollut A:n vakituinen osoite Alankomaissa. Kuulutusmenettelyyn ryhtymisen jälkeen postitse tapahtuneen tiedoksiantoyrityksen epäonnistuminen ei yksin osoita, ettei A olisi ollut tuosta osoitteestaan tavoitettavissa. Sen vuoksi käräjäoikeuden olisi tullut pyrkiä toimittamaan tiedoksianto A:lle oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 8 §:n mukaista menettelyä noudattaen oikeusaputeitse. Kun näin ei tässä tapauksessa ole menetelty, tiedoksianto A:lle on toimitettu virheellisesti.

Oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 18 §:n 2 momentin mukaan asianosaisen tehdessä väitteen siitä, ettei tiedoksiantoa ole toimitettu määrätyssä ajassa tai että se on toimitettu virheellisesti, asian käsittelyä on lykättävä tai kirjallisen vastauksen tai lausuman antamiselle on asetettava uusi määräaika, jollei sitä tiedoksiannossa tapahtuneen virheen vähäisyyden vuoksi ole pidettävä tarpeettomana. Säännöksen esitöiden (LaVM 17 / 1990 vp s. 2) mukaan vähäisyydellä tarkoitetaan sekä itse virhettä että sen merkitystä tiedonsaajalle.

Korkein oikeus katsoo, että arvioitaessa tiedoksiannossa tapahtuneen virheen merkitystä tiedonsaajalle huomiota on kiinnitettävä ennen kaikkea tiedonsaajan oikeusturvan toteutumiseen. Näin ollen ratkaiseva merkitys arvioinnissa on sillä, onko tiedoksiannon virheellisyys tosiasiassa heikentänyt tiedonsaajan mahdollisuuksia valvoa etuaan ja oikeuksiaan asiassa. Mikäli näin ei ole tapahtunut, tiedoksiannon virheellisyyttä voidaan yleensä pitää vähäisenä.

Asiakirjoista ilmenee, että A, joka on ollut velallisen kuulustelussa läsnä oikeustieteellisen koulutuksen saaneen asiamiehen edustamana, on saanut yksityiskohtaisen tiedon kysymyksessä olevan, konkurssisäännön 5 §:n ohella saman lain 6 §:n 1 momentin c ja f kohtiin perustuneen konkurssihakemuksen sisällöstä niin ajoissa, että hänellä on ollut riittävästi aikaa valmistautua vastaamaan konkurssihakemukseen. Tämä ilmenee A:n konkurssihakemukseen antaman vastauksen lisäksi väliintulijoiksi ilmoittautuneiden A:n veljien saman asiamiehen välityksellä antaman vastauksen sisällöstä sekä siitä, että A on velallisen kuulustelussa jättänyt asian päätettäväksi väittämättäkään konkurssihakemukseen vastaamiseen saamaansa aikaa riittämättömäksi. Tiedoksiannon virheellisyyttä on siten pidettävä A:n kannalta vähäisenä eikä asian palauttamiseen tiedoksiannon uudelleen toimittamiseksi näin ollen ole syytä.

Pääasia

Konkurssisäännön 6 §:ssä ei ole asetettu rajoituksia konkurssihakemuksen perusteena olevan saamisen laadulle. Konkurssihakemus voidaan siten perustaa mihin tahansa lainmukaiseen saamiseen, joka on säännöksessä tarkoitetulla tavalla selvä ja riidaton. Saamisen kelpoisuus konkurssihakemuksen perusteeksi ei riipu siitä, onko saamisesta olemassa Suomessa ulosottoteitse täytäntöönpanokelpoinen maksutuomio.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan konkurssisäännön 6 §:n tarkoittamalla tavalla selvänä ja riidattomana on velallisen sellaiseksi myöntämän saamisen lisäksi pidetty täytäntöönpanokelpoista saamista ja saamista, joka perustuu sen täysin todistavaan asiakirjaan ja jota siten on voitu 1.12.1993 kumotun ulosottolain 2 luvun 1 §:n (37/1895) mukaan hakea maksettavaksi lainhakumenettelyssä. Samanaikaisesti lainhakumenettelyn kumoamisen kanssa voimaan tulleessa konkurssisäännön muutoksessa (1027/93) ei puututtu konkurssin edellytyksiä koskeviin säännöksiin, joita ei ole myöskään tuon ajankohdan jälkeen muutettu. Tähän nähden ei ole perustetta katsoa pankin esittämin tavoin, että 1.12.1993 jälkeen selvinä ja riidattomina olisi pidettävä kaikkia sellaisia saamisia, jotka voitaisiin oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:n nojalla tuomita maksettavaksi yksipuolisella tuomiolla, jos konkurssimenettelyn sijasta kysymys olisi velkomusta koskevasta riita-asiasta.

Pankin esittämät luottoasiakirjat ja tiliotteet eivät täysin todista konkurssihakemuksen perusteena olevaa saamista (KKO 1991:157). Saaminen on kuitenkin Hampurin maaoikeuden 1.4.1992 antamalla yksipuolisella tuomiolla tuomittu A:n maksettavaksi. Edellä mainitun ratkaisun tiedoksi saanut A ei ole hakenut siihen muutosta, minkä vuoksi ratkaisu on tullut lainvoimaiseksi ja sen perusteella on pieni osa tuomitusta saamisesta saatu Saksassa ulosottotoimin perittyä. A:n on menettelyllään katsottava tunnustaneen pankin saamisen. Kun A ei konkurssihakemuksen johdosta kuultaessa ole esittänyt mitään perustetta saamisen kiistämiselle, ei kiistämiselle voida antaa merkitystä saamisen selvyyttä ja riidattomuutta arvioitaessa. Korkein oikeus katsoo siten, että pankin saamista on pidettävä konkurssisäännön 6 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvänä ja riidattomana.

Konkurssisäännön 6 §:n 1 momentin c kohdassa tarkoitettuun ulosmittausyritykseen on vedottava kohtuullisessa ajassa. Kun pankin vetoama ulosmittausyritys on tehty vuonna 1992 ja konkurssihakemus on jätetty vasta 15.8.1995, ei tämä puheena olevan säännöksen soveltamisen edellytys täyty.

Konkurssisäännön 6 §:n 1 momentin f kohdan mukaan maksukyvyttömyydellä tarkoitetaan sitä, että velallinen on muuten kuin tilapäisesti kykenemätön maksamaan velkojaan niiden erääntyessä. Pankin saaminen on konkurssihakemuksen jättämiseen mennessä ollut edellä mainitun maksutuomion jälkeen maksamatta yli kolme vuotta, jona aikana vain vähäinen osa tuomitusta saamisesta on saatu pakkokeinoin perityksi A:lta. Pankin ei voida kohtuudella vaatia esittävän A:n maksukyvyttömyydestä näyttöä tätä enemmän. A:n Suomessa oleva kiinteä omaisuus vastaa hänen esitettyyn selvitykseen nähden uskottavan ilmoituksensa mukaan pankin saamista. Korkein oikeus katsoo kuitenkin, ettei tuota kiinteää omaisuutta voida ottaa huomioon A:n maksukyvyttömyyttä arvioitaessa, kun se ei ole ulosmitattavissa pankin saamisesta eikä A ole osoittanut vapaaehtoisesti käyttävänsä sitä pankin saamisen suoritukseksi. Jutussa ei ole ilmennyt muitakaan seikkoja, joiden perusteella A:ta ei olisi pidettävä säännöksessä tarkoitetulla tavalla maksukyvyttömänä.

Kun A ei ole osoittanut suorittavansa pankin saamista eikä ole tarjonnut hyväksyttävää vakuutta sen maksamisesta, hänet on asetettava konkurssiin.

Korkein oikeus katsoo, että A:n velvoittamiseen korvaamaan pankin oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa ja Korkeimmassa oikeudessa on oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:ssä tarkoitettu erityinen syy, kun A on vastustanut konkurssihakemusta ilmeisen perusteettomasti. Sitä vastoin pankin alioikeuden osalta esittämää oikeudenkäyntikuluvaatimusta ei voida vasta hovioikeudessa tehtynä tutkia.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden päätös ja hovioikeuden tuomio kumotaan, jälkimmäinen lukuun ottamatta Marcard, Stein & Co:n alioikeuden osalta esittämästä oikeudenkäyntikuluvaatimuksesta käsittelyratkaisuna annettua lausuntoa. A:n omaisuus määrätään konkurssisäännön 6 §:n 1 momentin f kohdan nojalla luovutettavaksi konkurssiin.

Asia palautetaan konkurssiin asettamisesta johtuvia toimenpiteitä varten Lahden käräjäoikeuteen, jonka tulee ilmoituksetta välittömästi ottaa asia käsiteltäväkseen.

A velvoitetaan suorittamaan Marcard, Stein & Co:lle korvaukseksi sen oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa ja Korkeimmassa oikeudessa kohtuuden mukaan aiheellisiksi katsotut 20 000 markkaa. Korvaukselle on maksettava viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 3 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaan siitä lukien, kun kuukausi on kulunut Korkeimman oikeuden päätöksen antopäivästä.